Kun päätin lähteä uudelleen ehdolle, oli yksi päätökseni puhua asioista niin suoraan kuin mahdollista. Tässä hengessä – rehellinen tilitys Vihreiden kehityksestä v. 2017 jälkeen. Mitkä asiat ovat menneet mielestäni pieleen, miksi kannatus on laskenut ja miksi tulevaisuus näyttää silti valoisalta?

Heti alkuun todettakoon, että Vihreät on ehdottomasti poliittinen kotini. Se on minulle Suomen paras puolue, joka ottaa vakavasti ilmastokriisin ja lajikadon. Se kunnioittaa tiedettä, ihmisoikeuksia, vähemmistöjen oikeuksia ja pitää heikoimpien puolta. Se pyrkii edistämään rohkeasti tasa-arvoa eikä juutu sellaisiin poliittisiin jakolinjoihin, jotka tuntuvat välillä rajoittavan muita puolueita. Täydellinen se ei toki ole ja erityisesti viimeiset neljä vuotta ovat olleet puolueelle vaikeita. Loistavasta ohjelmatyöstä ja vaalikannatuksen noususta huolimatta vuodet ovat olleet tahmeita, tekemistä ovat leimanneet erilaiset kohut ja vihreää politiikkaa on ollut vaikeampi saada näkyväksi.

Tässä oma yhteenvetoni ja näkemykseni siitä, mitä vuoden 2017 jälkeen Vihreissä on tapahtunut ja mistä vaikeudet kenties johtuvat. Tiedoksi, että näkökulmani ja tulkintani asioista ovat politiikkaa seuraavan rivijäsenen päätelmiä – en ole millään tasolla osa puolueen sisäpiiriä.

Vuoden 2019 sukupolvenvaihdos

Politiikka on näkyvyyttä. Puolueiden viestintä ja olemus perustuu paljon siihen, ketkä puoluetta edustavat. Poliittiset ohjelmat väistävät ihmismieltä, joka on virittäytynyt tulkitsemaan toisia ihmisiä ja heidän ajatteluaan. Siksi puolueet tarvitsevat ihmisiä, jotka sanoittavat puolueen viestin inhimillisellä tasolla ja luovat yhteyden ihmisiin. Asioilla on väliä – äänestyskopissa painaa paljon tietomme puolueen tavoitteista, mutta moni meistä tarvitsee myös sen henkisen yhteyden ja tunteen siitä, että puolueen parissa toimii monia innostavia ihmisiä, jotka uskovat puolueen viestiin.

Vuoden 2019 eduskuntavaalit näyttävät jäävän Vihreiden osalta puoluehistoriaan hetkenä, jolloin moni asia muuttui. Puolue rikkoi vihdoin psykologisen 10 % rajan 11,5 % kannatuksellaan ja lisäsi edustajamääräänsä viidestätoista kahteenkymmeneen. Samalla tapahtui kuitenkin merkittävä sukupolvenvaihdos. Suuri joukko vihreitä poliitikkoja, joiden kasvoilla ja puheilla puolueen tarinaa oli rakennettu, puuttui uudesta eduskunnasta.

Ville Niinistö, Antero Vartia, Hanna Halmeenpää ja Jani Toivola hakivat uusia suuntia. Touko Aalto, Oras Tynkkynen, Johanna Karimäki, Olli-Poika Parviainen, Ozan Yanar ja Jyrki Kasvi taas jäivät uusien ehdokkaiden ohittamiksi. Tämä on järisyttävä määrä vaihtuvuutta yksiin vaaleihin ja kadotti suuren osan niistä vihreistä kasvoista, joiden avulla puolueen viestintää oli tehty.

Muistan vaalien jälkeisen tyhjyyden tunteen. Ilo kannatuksen noususta, mutta hämmennys ja pettymyskin siitä, että niin moni puoluetta tunnetuksi tehnyt ihminen jäisi jatkossa valokiilan ulkopuolelle. Vaalien jälkeen puhuttiin paljon vihreiden nuorten naisten esiinmarssista ja miesten ohittamisesta. Oli lähellä, että nuori Atte Harjanne ei olisi päässyt läpi, jolloin ainoat Vihreiden miehet eduskunnassa olisivat olleet yli 60-vuotiaat Pekka Haavisto ja Pirkka-Pekka Petelius.

Miesten mukanaolo eduskuntaryhmässä ei ole itseisarvo, mutta valehtelisin, jos en olisi vähän huolissani siitä, miten tilanne kehittyy jatkossa – Vihreiden on tarjottava kaikille sukupuolille realistinen mahdollisuus läpipääsyyn vaaleissa. Yksien vaalien perusteella ei kannata kuitenkaan vetää liikaa johtopäätöksiä. Eduskuntaryhmän sukupuolijakaumaa suurempi ongelma olikin se määrä valtakunnallista tunnettavuutta, jonka eduskuntaryhmä ja samalla puolue menetti.

Uusista edustajista laajaa näkyvyyttä oli valmiiksi mielestäni lähinnä Iiris Suomelalla, jos Peteliusta ei lasketa. Muiden osalta on täytynyt aloittaa melko puhtaalta pöydältä. Se on näkynyt viestinnässä. Olemme näyttäneet medianäkyvyytemme osalta pienemmältä puolueelta kuin mitä olemme. Erityisen ongelmallista se on ollut silloin, kun yksittäisen ehdokkaan negatiivisen näkyvyyden vastapainoksi ei ole ollut muiden positiivista.

Puheenjohtajakriisi

Vuoden 2019 vaalien jälkeen vaivasi myös nakertava tunne siitä, että vaikka vuoden 2017 ennätyskannatus oli osittain demarien samanaikaista sekaannusta, niin siitä oli silti hukattu liian suuri osa. Touko Aallon kauden epäonnistumiselle on paljon syitä ja on karua heittää kritiikkiä henkisen terveytensä kanssa taistelleen Aallon niskaan, mutta väärä puheenjohtajahan hän oli Vihreille. Tilanne vuonna 2017 oli, että kärkiehdokkaiksi olivat tarjolla Emma Kari ja Jyväskylän Vihreät kaupungin suurimmaksi puolueeksi johdattanut Touko Aalto. Heistä kumpikaan ei ollut ideaali ja Niinistö jätti massiiviset saappaat täytettäväksi, mutta joku oli pakko valita.

Kari oli vanhan puoluejohdon suosikki, kokenut ja taitava poliitikko, jonka miinus omissa kirjoissani oli liian vahva mieltymys mielikuva- ja tarinaviestintään, jossa asiat välillä hämärtyivät. Aalto vaikutti enemmän asiapoliitikolta, joka tulee toimeen monien kanssa. Istuu pöytään poliittisen vastustajan kanssa ja puhuu avoimesti hakien yhteistä maaperää. Kokematon ja tuntematon kyllä, mutta niin mukavan innostunut ja reipas. Se näytti minun ja monen muun silmissä siltä, mitä puolue kaipaisi tehdäkseen läpimurron vanhan ydinkannattajaporukan ulkopuolelle.

Valinnan jälkeen alkoi kuitenkin negatiivisten asioiden kertyminen avioerosta ja salasuhteesta alkaen. Sen lisäksi näytti siltä, että Aalto oli haukannut liian suuren palan. Ville Niinistö oli ulosmitannut oppositioasemasta maksimaalisen tuloksen irti. Aalto ei halunnut jatkaa samaa, mutta ei saanut liikkeelle omaakaan versiotaan. Visio siitä, mitä Vihreät on ei tullut esiin ja jäi vähän epäselväksi, oliko sellaista vai tarttuiko Aalto vain tilaisuuteen, joka hänelle kesällä 2017 tarjoutui?

Jälkikäteen mietittynä Aalto roikkui asemassaan myös liian kauan. Olisi pitänyt puhaltaa peli jo aiemmin poikki ja päästää hänet toipumaan henkisestä rasituksestaan. Asiapoliitikkona hän ei päässyt profiloitumaan missään vaiheessa ja totuuden nimissä sitä tarinallistamista riitti hänenkin viestinnässään. Kautensa jälkeen Aalto on toki ahkerasti piikitellyt politiikkaa ja Vihreitä siitä, että pitäisi olla enemmän yhteistyötä ja asiakeskeisyyttä. Kiitos vain Touko tästäkin.

Epäonnistuneet hallitusneuvottelut

Vuoden 2019 eduskuntavaaleihin mentiin Pekka Haaviston johdolla, mikä näytti siinä tilanteessa järkevältä. Konkari rauhoittaa tilanteen. Rauhoittihan se, mutta samalla pedattiin tilanne, jossa Haavisto johti hallitusneuvotteluita, joissa tehtiin salkkujaossa selkeät virheet. Puolueessa olisi täytynyt tunnistaa tilanne ja jättää valmiiksi nimivahva Haavisto ilman salkkua ja valita sellaisia ministeripestejä, jotka tarjoavat mahdollisimman paljon keinoja edistää vihreää politiikkaa ja tarjota edustajille näkyvyyttä. Ainoa keksimäni syy valita Vihreille ulkoministerin salkku oli, että valinnan tehnyt Pekka Haavisto halusi sen itselleen. Arvostan Haaviston osaamista, mutta olisin toivonut hänen kykenevän asettamaan puolueen edun omien toiveidensa edelle.

Sisäministeri oli Vihreille rohkea valinta, mutta se asetti Maria Ohisalon rooliin, jossa hänen on vaikea puhutella Vihreiden kannattajia ja toisaalta hän joutuu kohtaamaan poliittisten vastustajiemme täyden vihan. Lisäksi Vihreät saivat ympäristö ja ilmastoministerin, joka on jäänyt ministeripestinä väliinputoajaksi. Vähän näkyvyyttä ja vähän valtaa isoimpiin päästönaiheuttajiin. Äänestyksessä oli mahdollisuus nostaa tehtävään ilmastoasiantuntija Oras Tynkkynen ja tuoda samalla yksi kova vihreä nimi takaisin julkisuuteen. No, 29-28 äänin tämä ei käynyt päinsä. Krista Mikkosesta minulla ei ole pahaa sanottavaa, mutta eihän hän ole päässyt tuossa roolissa kovin paljon näkyviin. Tiedä sitten olisiko Tynkkynenkään.

Lisäongelmia Vihreille toi se, että laajapohjaisessa hallituksessa keskustan vaatimuksiin oli pakko taipua. Puolueiden tavoitteet ovat etenkin ilmastoasioissa monesti vastakkaiset ja keskusta ylpeileekin ilmastoimien jarruttamisellaan ja heittää Vihreitä jatkuvasti bussin alle vaikeina hallituskumppaneina. Tunne on varmasti molemminpuolinen. Samaan aikaan aatteellisesti monissa asioissa melko lähellä olevat demarit ovat löytäneet Sanna Marinista itselleen valovoimaisen johtotähden.

Marin olisi noussut muutenkin, mutta korona teki hänestä politiikan supertähden. Marinin ja keskustan puristuksissa hankalilla ministerivalinnoilla sekä uusilla edustajilla operoivat Vihreät ovat joutuneet antamaan liikaa tasoitusta. Ville Niinistö antaa europarlamentista sivustatukea, mutta meppinä hän ei voi mitenkään olla yhtä läsnä kuin kansanedustajat.

Tulevaisuuden Vihreät

Nyt kuntavaalit lähestyvät ja Vihreiden kannatusmittaukset näyttävät laskua verrattuna aiempaan. Voi olla, että emme saa otettua näissä vaaleissa toivomiamme lisäaskelia. Voi tulla paikoin takapakkiakin. Kriisissä ei olla, mutta on selvää, että puolue on jonkinlaisessa välitilassa. Maria Ohisalo on mielestäni todella hyvä puheenjohtaja, mutta hän kärsii vähän siitä, että puolueen nimikärki on viime vaalien jälkeen aiempaa ohuempi. Hillitty Ohisalo hyötyisi siitä, että mukana olisi laajempi joukko nimivahvoja poliitikkoja jakamassa vastuuta ja tarjoamassa erilaista, energisempää politiikan tekemisen tapaa.

No, turha valittaa siitä, mitä ei ole ja keskittyä kaikkeen siihen mitä on. On ohjelmatyöltään ja visioiltaan äärimmäisen hyvä puolue. On paljon nuoria ja innostuneita ihmisiä kansanedustajina, valtuutettuina ja muina toimijoina. On yli 10 % kannatus. Tämän varaan on hyvä rakentaa. Se, että kadotimme vuosina 2017-2019 joukon identiteettiämme rakentaneista ihmisistä ei tarkoita sitä, etteikö heidän jättämänsä aukko täyttyisi uusilla tekijöillä, kunhan heille annetaan siihen aikaa. On puolueen tulevaisuuden kannalta positiivista, että sen kannatus ei ole riippuvainen pitkään mukana olleiden henkilökohtaisesta suosiosta.

Meitä tarvitaan puolueena. Yhdistämme ilmastokriisistä ja lajikadosta huolestuneet ihmiset ja annamme heille poliittisen foorumin toimia. Joten toimitaan! Innostetaan mahdollisimman moni mukaan. Jälkikäteen katsottuna v. 2019 voi näyttää lähtölaukaukselta uudelle nousulle. Kulotetulta metsältäkin ottaa aikansa nousta uuteen kukoistukseen. Uskon, että eduskuntavaaleissa 2023 puolueen tilanne on jo selvästi vakaampi ja moni uudempi kasvo aiempaa tutumpi.

Kahden kuukauden kuluttua 7.4. alkaa ennakkoäänestys kuntavaaleissa. Olen mukana ehdokkaana, koska uskon Vihreisiin. Toivon mahdollisimman monen vihreästi ajattelevan tekevän samoin. Liity mukaan rakentamaan vihreämpiä kuntia ja liity mukaan Vihreisiin määrittämään sitä, millaiseksi tulevaisuuden Vihreät muodostuvat profiililtaan.